Tämä on arka aihe, mutta vain käsittelemällä asiaa voin selkeyttää ajatuksiani ja pikkuhiljaa päästä pahimmasta tuskasta eroon. Tasan kaksi kuukautta sitten sain yllättävän suru puhelun äidiltäni, olin yksin kotona kissojen kanssa, poikaystäväni olessa juhlimassa sukulaistensa häitä pidemmällä suomessa. Tarkoituksena alunperin oli että olisin lähtenyt mukaan viettämään häitä mutta päätin omasta tahdostani jäädä kissoja hoitamaan. Nukuin aika myöhään sinä aamuna ja herättyäni katsoin puhelinta, äidiltäni oli tullut useampi puheluja ja viesti: soita heti! Tiesin heti että jotain on tapahtunut. Soitin äidilleni ja hän kertoi että läheinen ihminen on löydetty kuolleena. Tunteeni sillä hetkellä olivat todella sekavat, en ymmärtänyt mistään mitään ja pelko täytti sydämmeni. Olin maailmalle vihainen siitä että muualla juhlitaan tänä päivänä häitä kun täällä itketään ja surraan kuolemaa. Mutta tämmöistähän elämä juuri on, koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, onko se ilo vai suru. Nyt kun pystyn ajattelemaan selkeämmin, uskon ettei suru ja kaipaus häviä koskaan, mutta muistot ja rakkaus auttavat selviämään. Tähän loppuun on pakko sanoa, että kirjottaessani tätä alkoi naapurimme soittamaan pianoa joka kuulosti aivan hautajaismusiikilta sekä päälleni tippui jääkaapin päältä kiitoskortti kyseiseltä hääparilta joiden häitä vietettiin juuri suru uutisen kuultuani tasan 2 kuukautta sitten. Ehkä hän kävi moikkaamassa mua:).
-Even the prettiest flower will die one day. It's nature's way of teaching us that nothing last forever. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti